Olen täysin vakuuttunut, että mikäli nykykansa jaettaisiin intiaaniheimoihin, saisivat enemmistön läntisen vuoriseudun keräilijät. Ainut vaan, että karujen, riistattomien preerioiden tilalla on nykyisin neliökilometreittäin lihatiskejä notkuvia supermarketteja.
Oikeastaan keräilyäkin on kahdenlaista. Olen nimennyt karkeasti kaksi alalajia. Lopullinen keräily saavuttaa kliimaksinsa siinä vaiheessa, kun kokoelman viimeinenkin palanen on paikallaan. Hyvinä esimerkkeinä ovat muinoin purukumeista kerätyt Gladiator-tarrat ja pääsiäismunien teemayllätykset, kuten käsittämättömän herttainen kilpikonnaperhe. Myöskään täydellisen aterinsarjan tuottamaa täydellisyydentunnetta ei tule vähätellä.
Toinen keräilyn lajike on puolestaan loputon keräily, joka on nimensä mukaisesti suhteellisen pitkäaikainen harrastus. Tähän kategoriaan kuuluvat esimerkiksi kokemukset, Kanarialta kannetut simpukat, vanhat elokuvaliput (paitsi jos liput siirtyvät tulevaisuudessa sähköiseen muotoon) ja minun tapauksessani esimerkiksi juhlakakkujen päälle aseteltavat hääparifiguurit.
Olen tullut siihen tulokseen, että kumuloimiseen taipuvalle ihmisluonteelle on kaksi pääasiallista syytä. Ensimmäinen on se, että uskon vankasti haalimisen hedonistiseen vaikutukseen ja onnellisuutta lisäävään voimaan. Sehän on kuin elämänmakuinen versio palapelistä, Tetriksestä ja Muuttuvasta labyrintista – kaikista yhtäaikaa.
Toinen syy alituiseen noukkimiseen on eloonjäämisen turvaaminen. Materian haaliminen on ihmiselle luontainen taipumus. Tähän olen päätynyt erityisesti sen vuoksi, että hämmentävän usein näen unia keräilystä. Uskon vahvasti ansioituneen psykologi Antti Revonsuon teoriaan, jonka mukaan harjoittelemme unissamme eloonjäämisen kannalta välttämättömiä taitoja.
Mikäli asunnosta löytyy täydellinen sarja Fiskarsin kalaveitsiä ja 15 eri pastalaatua, on elämä varmasti jokseenkin turvattua.
Koska useiden elämänlaatua mittaavien tutkimusten mukaan sekä onnellisuus että turvallisuus keikkuvat listan kärkisijoilla (Nielsenin kuluttajapaneelitutkimus; 2004, 2006, 2007, 2017), ei voi kuin kehottaa keräilemään.
Oikeastaan keräilyäkin on kahdenlaista. Olen nimennyt karkeasti kaksi alalajia. Lopullinen keräily saavuttaa kliimaksinsa siinä vaiheessa, kun kokoelman viimeinenkin palanen on paikallaan. Hyvinä esimerkkeinä ovat muinoin purukumeista kerätyt Gladiator-tarrat ja pääsiäismunien teemayllätykset, kuten käsittämättömän herttainen kilpikonnaperhe. Myöskään täydellisen aterinsarjan tuottamaa täydellisyydentunnetta ei tule vähätellä.
Toinen keräilyn lajike on puolestaan loputon keräily, joka on nimensä mukaisesti suhteellisen pitkäaikainen harrastus. Tähän kategoriaan kuuluvat esimerkiksi kokemukset, Kanarialta kannetut simpukat, vanhat elokuvaliput (paitsi jos liput siirtyvät tulevaisuudessa sähköiseen muotoon) ja minun tapauksessani esimerkiksi juhlakakkujen päälle aseteltavat hääparifiguurit.
Olen tullut siihen tulokseen, että kumuloimiseen taipuvalle ihmisluonteelle on kaksi pääasiallista syytä. Ensimmäinen on se, että uskon vankasti haalimisen hedonistiseen vaikutukseen ja onnellisuutta lisäävään voimaan. Sehän on kuin elämänmakuinen versio palapelistä, Tetriksestä ja Muuttuvasta labyrintista – kaikista yhtäaikaa.
Toinen syy alituiseen noukkimiseen on eloonjäämisen turvaaminen. Materian haaliminen on ihmiselle luontainen taipumus. Tähän olen päätynyt erityisesti sen vuoksi, että hämmentävän usein näen unia keräilystä. Uskon vahvasti ansioituneen psykologi Antti Revonsuon teoriaan, jonka mukaan harjoittelemme unissamme eloonjäämisen kannalta välttämättömiä taitoja.
Mikäli asunnosta löytyy täydellinen sarja Fiskarsin kalaveitsiä ja 15 eri pastalaatua, on elämä varmasti jokseenkin turvattua.
Koska useiden elämänlaatua mittaavien tutkimusten mukaan sekä onnellisuus että turvallisuus keikkuvat listan kärkisijoilla (Nielsenin kuluttajapaneelitutkimus; 2004, 2006, 2007, 2017), ei voi kuin kehottaa keräilemään.
- Intiaaniheimot on hauska oivallus
- Muutama stilisointi, homma ok
- Sopisi melko moneen välineeseen
- Tätä olisi lukenut mielellään pidempäänkin!
24 kommenttia:
Pitääkö kolumni kirjoittaa niin koukeroisella kielellä että ajatus, jos sitä on, piiloutuu kielikuvien taakse.
Aloittava lehtikuvaaja huumaantuu mediastaan ja piilottaa ajatuksen erillaisten muoto- ja ulkonäkökokeilujen alle.
Aloittava toimittaja saattaa kuvitella että kieli sinällään on itsetarkoitus jutunteolle ja unohtaa kohderyhmän.
Kenelle jutut ja kuvat tehdään?
Puhutaan paljon aikavasteesta, tässäpomppasin monta kertaa katsomaan kun orava juoksi puussa ja palautin itseni väkisin takaisin lukemaan, mistä se kertoo?
A) Olen tyhmä, (varteenotettava mahdollisuus)
B) Juttu ei vetänyt minua imuunsa, koska koreografia oli tärkeämpi kuin ajatuksen viiltävä esiintuonti.
Myönnän, että olen aina ollut sanaleikkien suurkuluttaja. Kielen koreografiat vain sattuvat kiehtomaan minua. Sanavalintojen tuottamat fiilikset syventävät aihetta.
Usein jutun kantava ajatus riisutussa muodossaan on valitettavasti liian vähän (ainakin omassa tapauksessani, liian ohuita ajatuksia?). Käytännön esimerkit, vertaaminen, ajankohtaistaminen, kielikuvat -- lihaa luiden ympärille.
Toki olen kanssasi yhtä mieltä siitä, ettei ajatus saisi jäädä kielikikkailun jalkoihin. Omasta mielestäni juttu on hyvässä balanssissa näiden kahden suhteen, mutta meitä on moneksi.
Kirjoittaessa usein sokeutuu omalle kielelleen ja tällä kertaa arvon esilukijakaan ei sattunut huomauttamaan liiallisesta kikkailusta.
Loppukädessä lukija on kuitenkin se, joka tietää parhaiten.
Kiitos rakentavasta palautteesta.
Uusi näkökulma, kulutusjuhlan oikeutus. Ihan jännä. Näillä luontaisilla asioilla on aina hyvä oikeuttaa.. Homous ei ole luonnollista jne..(vaikka joissain tapauksissa sekin on)
"saisivat enemmistön läntisen vuoriseudun keräilijät." musta tää vähän tökkii
kumuloiminen? helpompi ois sanoa ja lukea toisin.. kun tää ei kuitenkaan oo mitään tieteellistä tekstiä.
Entäs me materiakammoiset?
Worldwatch vaatii kulutuskulttuurin täyttä muutosta. Kulttuuria on muutettava tai romahdus tulee. "Onko tarpeen kulkea työmatkat omalla autolla? Entä asua isossa omakotitalossa ja ostaa paljon tavaroita?" No mutta hei se keräily on meillä geeneissä, no can do.
"Saisivat enemmistön läntisen vuoriseudun keräilijät" + kumuloiminen viittaavat toki tieteelliseen/asiantuntija tekstiin, mutta tässä tapauksessa käytin niitä ihan tietoisesti tehokeinona. (Vrt. "Olen tullut pohdinnoissani siihen tulokseen", viittaaminen Revonsuon teoriaan, kuluttajapaneeliin jne.)
Ja ekologiseen elämäntapaan pyrin kyllä itsekin. Halusin vain tekstilläni tuoda esiin hiukan erilaisen näkökulman aiheeseen. Ja keräilyähän on monenlaista. Siinä missä jollain on 50 kenkäparia, kerää toinen seksikokemuksia tai matkakokemuksia :)
Kyllä muustakin pitää voida kirjoittaa, kuin siitä mikä on oikein ja yleisesti hyväksyttyä.
Luen tekstisi vastakarvaan ensimmäisestä kappaleesta lähtien -> luen sarkastista alatekstia, jota et ilmeisesti kuitenkaan ole tarkoituksella luonut? Eli keräily=länsimaisen ihmisen pahe.
Ei ole ensimmäinen kerta, kun en ole varma luomistasi merkityksistä - tekstisi ovat kuitenkin ansioituneita!
Ja merkityksethän syntyvät vasta, kun vastaanottaja itse lukee tekstin.
Metaforien ja sanaleikkien käyttäminen jatkuvasti raskauttaa tekstiä, sen lukemista. Tämä heiluu kyllä rajalla, mutta hallitset kirjoittamisesi.
Ja tietysti se, onko teksti raskasta luettavaa, riippuu siitä, millaista tekstiä vastaanottaja on tottunut lukemaan. Proosa on kuitenkin proosaa ja lehtitekstit lehtitekstejä.
No kyllähän sinne sitä sarkasmia on taas piilotettu. Ihmettelinkin jo, että eikö kukaan huomaa :D
Ja juuri sen sarkastisen fiiliksen luomiseen mun mielestä tuota sanoilla kikkailua tarvitaankin.
Vaikka teksti päällisin puolin vaikuttaakin keräilyyn kannustavalta, pyrin kyllä piilottamaan kritiikkiä rivien väliin. Lihatiskit ja herttaiset kilpikonnat ja aterinsarja fiilistelyt ja kuluttajapaneelit vuodelta 2017. Joo-o :)
Sarkasmi on melkein niin piilossa, ettei se aukea.
Mun mielestä metaforat ja sanaleikit tekee tekstistä luettavampaa. Niillä saa avattua ajatuksia vähin sanoin.
"Ei ole ensimmäinen kerta, kun en ole varma luomistasi merkityksistä"
"Vaikka teksti päällisin puolin vaikuttaakin keräilyyn kannustavalta, pyrin kyllä piilottamaan kritiikkiä rivien väliin."
Musta tää on epämiellyttävää. On todella vaikea ymmärtää tekstin sanomaa, jos ei saa selvää, kirjoitetaanko jonkin asian puolesta, vai sitä vastaan.
Mun mielestä lehtikirjoittaminenkin on parhaimmillaan taidetta (no ei nyt ehkä ihan uutiset kuitenkaan). Se antaa ajateltavaa ja pureskeltavaa, kaikille jotakin. Toisille se aukeaa vain päällisin puolin, toiset löytävät sen sisältä uusia merkityksiä, pinnan alta toisia tarkoituksia.
Jokainen saa ymmärtää tekstin sellaisena kuin pystyy ja haluaa, se on mulle aivan fine.
Omasta mielestäni sarkasmi kyllä paistaa tekstistä läpi aika selkeästi. Voisitko todella kuvitella, että olen kirjoittanut tekstin aivan tosissani, vakavalla naamalla?
Sanoin 'melkein niin piilossa'. Jotkut osat tekstistä oli aika läppiä. Silti et kyseenalaista hyvin perusteltuja väitteitäsi niin paljoa, että ihan heti tulisi lukijalle mieleen kyseenalaistaa juttua.
"Jokainen saa ymmärtää tekstin sellaisena kuin pystyy ja haluaa, se on mulle aivan fine." Mä ainakin haluan tuoda tekstissä oman näkemyksen ja sanoman esille. En vaan kirjoitella jotain hilipatihippaa ja tyypit ymmärtää sit miten parhaaksi kykenee. Luultavasti ei ymmärtäis ollenkaan.
Ehkä mäkin sitten vaan suosiolla lukeudun niiden tyhmien lukijoiden joukkoon.
Tai siis ei kaikki tekstit tietenkään voi aueta kaikille, mutta jos samaa alaa opiskelevalle ei aukea, niin kyllä mun mielestä silloin pitäisi hälytyskellojen soida.
Ei tän mun mielestä pitäisi olla mitään elitistitaidetta, joka aukeaa vain harvoille ja valituille.
Vielä nousee sekin kysymys, että mihin otsikko oikein viittaa.
En ole mielestäni missään vaiheessa sanonut kenenkään olevan lukijana tyhmä tai taiteen olevan elitististä. Päinvastoin.
Totesin vain, että kaikki lukevat tekstejä tavallaan ja se, mitä niistä saa irti on hyvin paljon kiinni itsestä ja omista pohdinnoista.
Sarkasmi on mielestäni vaikea kirjoittaa muualle kuin rivien väleihin, joten tulkinta siitä jää toki usein lukijalle.
No en minäkään sanonut, että sinä olisit sanonut. Tyhmyysasiassa lainasin lähinnä Jorea. Elitistitaiteella viittaan siihen, kuinka jutun toivoisi kuitenkin aukeavan mahdollisimman monelle.
Laura, mä tykkään sun kirjoitustyylistä! Kielikuvat elävöittää tekstiä, tuo just sitä lihaa luiden ympärille niinku sanoit. Mutta mä tykkään muutenkin enemmän proosallisesta kirjoitustyylistä kuin liian "asiatyyliin" kirjottamisesta ja tässähän on kolumni kyseessä ja eikös siinä oo kirjoitustyyli vapaa? ;)
Onneks on paljon erilaisia kirjoittajia kuin lukijoitakin -kaikkia voi tuskin koskaan miellyttää!
"Mun mielestä lehtikirjoittaminenkin on parhaimmillaan taidetta (no ei nyt ehkä ihan uutiset kuitenkaan)" Niinpä.
Mikäs sen luovaa kirjoittamista opiskelevan naisen nimi olikaan joka tuli luennoimaan meille taideteollisesta korkeakoulusta? Eikö hänkin todennut, että proosatyylinen kirjoittaminen tulee yleistymään aikakauslehdissä. Saman mainitsi Hujanen.
"Mikäli asunnosta löytyy täydellinen sarja Fiskarsin kalaveitsiä ja 15 eri pastalaatua, on elämä varmasti jokseenkin turvattua"
Varmasti on turvattu elämä, vaikka ois matti kukkarossa niin tollasesta pastavarastosta syö koko kevään ;-D
Luin tekstin nytr toista kertaa, ja edelleen eka kappale tuntuu vaikeelta, vaikka ajatus aukeaakin kun vähän aikaa kurtistaa kulmia ja jatkaa vasta sitten.
Mun mielestä Lauran kielikuvat menee kyllä aika pitkälle, mutta ne toimii. Ne on usein jo siinä rajalla, että enemmän menis jo yli.
Hauska aihe, hyvä näkökulma ja sarkasmi näkyy.
Heidi on ihan selkee sanomalehtityyppi (kuten itsekin on sanonut) ja Laura niin puhdasta aikakauslehtikamaa kuin olla ja voi, joten ihan kauheesti en takertuis siihen että toinen tykkää taiteellisesta kiekurasta ja toinen asiallisesta uutisesta.
kieltämättä kolumnin aloitus pitää lukea pari kertaa ja aukeaa ehkä vähän kömpelösti..
Kyllä mäkin tykkään kiekurasta :) En mä niin kuiva ole...
Hesarin haastattelussa sama juttu btw: Oletko huomannut, että juttumme ovat kääntyneet aikakauslehtimäiseen suuntaan? No öyöö, en ollut.
Mä haluisin edelleen tietää silleen suoraviivaisesti aikakausjutun ja sanomalehtijutun eron. Pitäis varmaan alkaa tosissaan lukea aikkareita, niin saattais auetakin.
Hauskoi noi lopullinen ja loputon keräilyjutut.
sarkasmi.. en kyllä ensimmäisellä kerralla lukenut kovinkaan sarkastiseksi. vähän ristiriidassa itsensä kanssa.
"uskon vankasti haalimisen hedonistiseen vaikutukseen" vs. "mikäli asunnosta löytyy täydellinen sarja Fiskarsin kalaveitsiä"
Minä täällä taas myöhäisheränneenä mukana keskustelussa, mutta itselleni sarkasmi aukesi heti.
Testi oli hyvin sinun tyylisesi Laura, ja itse pidän tyylistäni kirjoittaa. Olet aikaisemmissa teksteissäsi osoittanut, että osaat kirjoittaa myös asiatekstiä, ja minusta on hyvä, että uskallat kokeilla eri tapoja ilmaista asioita. Itse en uskalla.
Tykkään otsikostasi!
Kaikkeen ei Heidi valitettavasti oo aina suoraviivaista vastausta, mut sen takii meidän täytyis lukee monipuolisesti kaikkea jotta ne erot aukeis. Mäkin oon alkanut lukee sanomalehtia :D
Kolumni on kuin taidevalokuva.
Sen voi kieputtaa kääreeseen, joka näyttää hienolta.
Kukaan ei oikein tajua, mutta ei kehtaa sanoa sitä, koska pelkää näyttää tyhmältä.
Lukisin mielellään tekstejä todellisuudesta.( kuvin varustettuna ) ottakaa kujo mukaan ja koettakaa tehdä ihan oikea juttu tänne (mutta lyhyt.)
"lukisin mielellään tekstejä todellisuudesta"
"koettakaa tehdä ihan oikea juttu"
Olen saanut sen käsityksen, että kolumni kertoo ihmiselämästä asioita ihan eri näkökulmasta kuin muut juttutyypit. Inhimillisiä ja tärkeitä pointteja, joita ei muilla jutuilla helposti välttämättä kuvata tai tavoiteta. Kantaaottavia ja normiuutista tai -repparia helpommin ihmisten aivoja raksuttamaan pistäviä juttuja.
En aliarvioisi.
+ Tämän tekstin yhteydessä jokainen, joka ei ole hokannut jotain, on tuonut sen ilmi.
En aliarvioi jos kolumni on selkeästi jotain vastaan, jonkun puolesta tai jotain mieltä.
Mutta kaipaan juttuja, joissa on elämä, jonkun muun elämä kuin kolumnin kirjoittajan.
Sellaista elämää, joka on vaikea tavoittaa, joka haastaa toimittajan tuskalliseen prosessiin, lähestyä kanssaihmistä niin, että tuon ihmisen ajatukset ja teot välitetään kohderyhmille ilman toimittajan oman itsen läsnäolon näkymistä.
Kolumni on egotrippi, lehtijuttu asiasta/ihmisestä/tapahtumasta on journalistinen teko.
-
Tänään teimme kylppäriremonttia Keravalla, kun laatoittajan puhelin soi.
Hänen nuorempi veljensä oli juuri kuollut.
Mies istui lattialle hetkeksi ja huokasi.
Pyöritteli laattaraspia käsissään. Lopetin kuran veivaamisen ja menin työmieskyykkyyn.
Hetken laatoittaja oli jossain poissa, sitten hän sanoi:" laitas lisää vodaa kuraan, että notkeutuu."
Se oli suomalaisen miehen tunteenpurkaus kovimmillaan.
Kolumnit, pakinat ja mielipidejutut ovat jotenkin vapauttavampia, koska niihin saa laittaa oman kannan mukaan.
Eikö ole ihan ok tuoda jokin ilmiö esiin myös kirjoittajan oman elämän kautta.
Vai onko niitä vain liikaa.
Kolumneilla ei elä.
Paitsi hesarin kolumnisti saaden siitä palkkansa.
Rajoitteet ovat parasta deadlinen jälkeen journalistille.
Lähetä kommentti