Kolumni

Media sai hiljaisuutemme perinnöksi

Näkökulmaa suomalaisista hiljaisena kansana on pyöritelty kolumneissa, artikkeleissa ja uutisissa jo muutaman vuosikymmenen ajan. Puhuttu siitä ei kuitenkaan ole yleisillä paikoilla, luonnollisesti.

Suomalaisilla on kuitenkin tarve keskustella, sen näkee esimerkiksi lehtien täpötäysiltä yleisönosasto- ja tekstiviestipalstoilta. Puhe kuitenkin jää kirjoitetuksi, se ei siirry ihmisten keskuuteen.

Media hyötyy kahdella tavalla siitä, että suomalaiset eivät esimerkiksi amerikkalaisten tapaan harrasta kovinkaan paljon small talkkia. Ensinäkin se saa jutunaiheita jurosta puhumattomuudestamme. Esimerksiksi autourheilumaailmassa kirjoitetaan usein Jäämies Kimi Räikkösen surkeasta lehdistötilaisuudesta. Vastapainoksi hiljaisuutta on täytynyt toki välillä myös ylistää: ” Kimi on rauhallinen ja ammattitaitoinen kaveri”.

Toinen median tapa kauhoa äänettömän kansan ämpäristä juontaa juurensa kirjoitustaidon syntymisen ajoille. Aiemmin sukupolvelta toiselle puhutut tarinat saatiin tallennettua kivitauluun ja siitä edelleen paperille. Jossain välissä Suomessa alettiin luottaa enemmän kirjoitettuun sanaan. Jos jotain puhetta kuulee, on sekin usein tallennettua.

Tuttavallinen turina ventovieraiden kesken linja-autopysäkillä saattaa puuttua, mutta ihmiset kuitenkin janoavat tarinoita. Ja media tuottaa niitä. Ongelmallista aidon keskustelun kannalta on, että viestintävälineet valitsevat itse, mitä niissä kerrotaan – ja millä tavalla. Sen, mistä puhutaan, määrittelee usein vieläpä taloudelliset reunaehdot. Toisin sanottuna aiheiden kaupalliset arvot. 

Puhumattomuuteemme viitataan jatkuvasti mediassa. Kirsi Lönnblad kirjoitti Yleisradion verkkojulkaisuun viime vuoden lokakuussa otsikolla Suomalaiset kalat jurottavat, kuten muukin kansa. Olemmeko me todella niin hiljaisia? Kyllä. Olemme tammikuisina talviaamuina raitiovaunuissa yhtä puheliata kuin akvaarioissaan närästyksestä kärsivät monnit.

Tietää, että ei elä huulenheiton kansantasavallassa, kun esimerkiksi bussissa keskusteleminen alkaa hävettää. Entä, jos joku kuuli? Ehkä ensi perjantaisen tärkeän työhaastattelun pitäjä istuikin aivan takanani ja sai aivan väärän kuvan minusta. Mokasinko taas kaiken puhumalla?

Yksi syy suomalaisten hiljaisuuteen on kaiketi häpeä. Ja tunne siitä, että ketään ei kuitenkaan kiinnosta kuunnella. Media ei käytä varsinaisesti tätä hyväkseen, tuki kenenkään suita, mutta hyötyy tästä. Kun meillä ei ole puhuttuja tarinoita, me haluamme lukea tai kuulla niitä lehdistä ja televisiosta.

Jos suomalaiset puhuvat, on keskustelu supinaa pienissä piireissä, ei yleisillä paikoilla käytävää keskustelua. Joskus hiljaisuus on toki kultaakin kalliimpaa. Mutta se on myös merkki siitä, että meillä on yhä vähemmän enää mitään omaa sanottavaa.

R:

*(hauska) oivallus, ehkä on noin.
*vähän jään miettimään, mikä on pointtisi - toisaalta hiljaisuus tulee esille monessa kohtaa, mutta varsinainen koukku puuttuu - väännätkö väkisin?:)
*teksti oikeakielistä ja sujuvaa