Uutiskertaus ennen Trombitia

Asenne esiin eduskuntatalon portailla

Pikamielenosoituksella haettiin pitkäaikaisen prosessin edellyttämää lakimuutosta.

Amnesty Internationalin mielenosoitus ajoi asennemuutosta seksuaalista väkivaltaa kohtaan eduskuntatalon portailla tänään iltapäivällä.

Tapahtuma oli osa ihmisoikeusjärjestön Asenne esiin –kampanjaa, jonka tarkoituksena on Suomen seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön uudistaminen kansainvälisten ihmisoikeusnormien mukaiseksi. Kansalaisjärjestön mukaan lainsäädäntö peilaa ja muokkaa yhteiskunnassa vallitsevia asenteita.

Kampanjalla haetaan muutosta siihen, kuinka raiskaus tulisi määritellä uhrin suostumuksen puutteen, ei fyysisen väkivallan mukaan. Kansainvälisten ihmisoikeusnormien mukaan kaikki tahdonvastaiset yhdynnät olisi tulkittava raiskaukseksi.

Nykyään raiskaus luokitellaan seksuaaliseksi hyväksikäytöksi, jos uhrin puolustuskyvyttömyys on itseaiheutettu. Tämä lieventää rikoksen rangaistusasteikkoa.

”Lakimuutos tulee olemaan pitkä prosessi oikeusministeriössä”, kertoo Pia Puu Oksanen, 45, naisten oikeuksien asiantuntija. Mallia tultaisiin ottamaan common law –maista, kuten Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta.

Vetoomuksen lainsäädännön päivittämisestä voi allekirjoittaa verkossa ja se luovutetaan päättäjille 24.3.

---
Pikku-uutinen Amnestyn naistenpäivän mielenosoituksesta.

Suurimpia syntejä kai toisto ja byrokratiasanasto.

Sitä suuremmalla syyllä nyt kommenttia kun on lyhyt perusjuttu! Tulen kirjottamaan näitä koko ensi viikon.

Olisi kai jotenkin voinut kikkailla noilla asenne- ja lakimuutoksilla.

Kuva Jere Aalto

Aika suhteellista

Kylmässä ja kiireessä kaksi hyistä minuuttia on aivan kohtuuttoman pitkä aika odottaa bussia. Sama aika sisällä vaatteiden pukemiseen ja peilaamiseen vietettynä on aivan liian lyhyt.

Tavallisesti aika menee nopeasti silloin, kun on tosi mukavaa. Tietenkään asia ei ole niin yksinkertainen. Ne illat, kun dead line painaa eikä tekstiä synny, eivät ole lainkaan mukavia, vaikka aika kuluu kohtuuttoman nopeasti, ja olen sisällä lämpimässä.

Miten aikaa edes voi mitata minuuteissa, jos niiden kuluminen ei ole mitenkään vakio tai edes oikeastaan millään tavalla suhteessa mihinkään. Työpäivän viimeiset 15 minuuttia ovat aina kaikkein hitaimmat, ja hidastuvat vain loppuviikosta, mutta sama 15 minuuttia ruokatauolla oli ohi, ennen kuin ehtii edes aloittaa.

Hammaslääkärijonossa vietetty aika ei ole sidoksissa mihinkään, miten tavallisesti yritän hahmottaa ajan kulua. Se ei ole mukavaa, mutta ei vielä sitä pahintakaan. Hetki jonossa on samaan aikaan pitkä, ja samaan aikaan pelottavan lyhyt. On vaikeaa toivoa, että oma aika ei ikinä koittaisi ja samalla, että se olisi jo ohi. Epärealistinen toivominen ajan kulumisesta sekoittaa ajankulun tunteen. Ja tietenkään lääkärin tuolissa pää alaspäin aurinkolaseissa aika pysähtyy.

Yksikkö ei kerro mitään myöskään rahasta. Ruokaostosten sekaan kun otan kahden euron karkkipussin, se ei tunnu missään, mutta kun mietin lampun ostamista, äkkiä kaksi euroa enemmän energiansäästölampusta onkin kohtuuton.

Pienessä ja kalliissa putiikissa, missä kaikki maksaa kultahippusia, voi viidenkymmenen euron t-paita tuntua melkein halvalta, mutta riittää, että astun liikkeen ulkopuolelle tajutakseni, miten paljon 50 euroa on t-paidasta.

Tuttu ilmiö on myös se, miten raha ei ikinä riitä seuraavaan palkkapäivään asti. Sillä kuinka paljon tienaa, ei ikinä ole ollut mitään tekemistä rahan riittävyyden kanssa. Rahat vain kuluvat aina samassa suhteessa kuukauden päivien kanssa. Tai sitten kyseessä on sama ilmiö, jonka takia pyykkikoneestani tulee aina yksi pariton sukka.

Oudoin tunne on, kun miettii aikaa ja rahaa yhdessä. Tuntuu kuin ala-asteesta ei olisi kuin muutama vuosi. Silloin kolmella markalla sai mehujään. Kolme markkaa oli iso raha, ja aikuiset tosi tylsiä. Silloin kun ajatteli omaa aikuisuutta, se tuntui tosi kaukaiselta, mutta taaksepäin ajateltuna, lapsuus ei tunnukaan niin kaukaiselta. Kolme markkaa tosin on menettänyt arvonsa ja yksikkönsä.

Parasta ajan ja rahan hahmottamisen vaikeudessa on, kun olen unohtanut, että olen lahjoittanut sunnuntaisin säästöpossulleni viikonlopusta selvinneet kolikot. Sinä päivänä kun muistan säästöni, saan nauttia ajan kulun unohtamisesta tuhlaamalla unohtamani rahat.

Kolumni

Ajattelemisen sietämätön vaikeus

Pohdin kuulemma liikaa. Olen ihminen, joka tahtoo ajatella asiat perusteellisesti läpi. En myöskään tahdo tehdä harkitsemattomia päätöksiä. Siinähän voisi vaikka menettää kasvonsa.

Ehkä elämäni olisi helpompaa, jos ajattelisin vähemmän, mutta omapa on päänvaivani. Kesti kauan oppia sanomaan ei, enkä vieläkään kykene kylmiltäni vastaamaan kinkkisiin joko tai kysymyksiin. Välillä on pakko hengähtää, kun jossittelee päässään kaikki mahdolliset syyt ja seuraukset.

Toisaalta kadehdin niitä, joiden vastaukset sinkoavat suoraan selkäytimestä. Nämä päämäärätietoiset ihmiset porskuttavat elämässään eteenpäin ihailun ympäröimänä, sillä he ainakin näyttävät tietävän aina, mitä haluavat.

Viime aikoina olen tehnyt näennäisen isoja päätöksiä. Päätin leikkauttaa tukkani lyhyemmäksi ja jättää ylihinnoitellut farkut kauppaan. Nämä päätökset eivät kuitenkaan vaikuta muiden kuin minun elämääni. Hiukset kasvavat takaisin ja raha on vain rahaa.

Viimeksi kun heittäydyin villiksi, päätin yhdeltä istumalta lähteä ystäväni kanssa Ruotsiin.

Pitkällistä pohdintaa olen puolustellut sillä, etten ainakaan myöhemmin kadu päätöksiäni. Tosin Elämän Suuriin Kysymyksiin vastatessani olen huomannut, että epämääräinen mutinani tarkoittaa usein ”ei”. Sitä on vain vaikea tunnustaa itselleen, koska haluaa pitää kaikki vaihtoehdot avoinna.

Ensimmäisen fiiliksen varassa ei myöskään aina kannata tehdä päätöksiä. Olen meinannut poistaa elämästäni asioita ja henkilöitä, joista myöhemmin olen ollut ikionnellinen. Samoin olen katunut asioita, joita olen hinkunut hirveästi.

Tässä pikaisten päätösten ja oikeiden ratkaisujen viidakossa olen oppinut ystävältäni yhden tuiki tärkeän asian. ”Jos et tiedä, mitä tekisit, älä tee mitään.” Sekin on tekemistä. Kun istuu sohvannurkkaan käpertyneenä, maailma ympärillä jatkaa pyörimistään. Jonain päivänä se on pyörinyt siihen pisteeseen, että päätös tulee ihan itsestään.

Räisky:

• hyvä otsikko; toimii tällaisessa juttutyypissä; lopetus toimii
• tähän sopisi itseironinentyyli --> mutta ehkä se ei olisi tyyliäsi; silti jokin kärjistys tekisi terää
• ehjä kokonaisuus; sujuva

Kolumni

Media sai hiljaisuutemme perinnöksi

Näkökulmaa suomalaisista hiljaisena kansana on pyöritelty kolumneissa, artikkeleissa ja uutisissa jo muutaman vuosikymmenen ajan. Puhuttu siitä ei kuitenkaan ole yleisillä paikoilla, luonnollisesti.

Suomalaisilla on kuitenkin tarve keskustella, sen näkee esimerkiksi lehtien täpötäysiltä yleisönosasto- ja tekstiviestipalstoilta. Puhe kuitenkin jää kirjoitetuksi, se ei siirry ihmisten keskuuteen.

Media hyötyy kahdella tavalla siitä, että suomalaiset eivät esimerkiksi amerikkalaisten tapaan harrasta kovinkaan paljon small talkkia. Ensinäkin se saa jutunaiheita jurosta puhumattomuudestamme. Esimerksiksi autourheilumaailmassa kirjoitetaan usein Jäämies Kimi Räikkösen surkeasta lehdistötilaisuudesta. Vastapainoksi hiljaisuutta on täytynyt toki välillä myös ylistää: ” Kimi on rauhallinen ja ammattitaitoinen kaveri”.

Toinen median tapa kauhoa äänettömän kansan ämpäristä juontaa juurensa kirjoitustaidon syntymisen ajoille. Aiemmin sukupolvelta toiselle puhutut tarinat saatiin tallennettua kivitauluun ja siitä edelleen paperille. Jossain välissä Suomessa alettiin luottaa enemmän kirjoitettuun sanaan. Jos jotain puhetta kuulee, on sekin usein tallennettua.

Tuttavallinen turina ventovieraiden kesken linja-autopysäkillä saattaa puuttua, mutta ihmiset kuitenkin janoavat tarinoita. Ja media tuottaa niitä. Ongelmallista aidon keskustelun kannalta on, että viestintävälineet valitsevat itse, mitä niissä kerrotaan – ja millä tavalla. Sen, mistä puhutaan, määrittelee usein vieläpä taloudelliset reunaehdot. Toisin sanottuna aiheiden kaupalliset arvot. 

Puhumattomuuteemme viitataan jatkuvasti mediassa. Kirsi Lönnblad kirjoitti Yleisradion verkkojulkaisuun viime vuoden lokakuussa otsikolla Suomalaiset kalat jurottavat, kuten muukin kansa. Olemmeko me todella niin hiljaisia? Kyllä. Olemme tammikuisina talviaamuina raitiovaunuissa yhtä puheliata kuin akvaarioissaan närästyksestä kärsivät monnit.

Tietää, että ei elä huulenheiton kansantasavallassa, kun esimerkiksi bussissa keskusteleminen alkaa hävettää. Entä, jos joku kuuli? Ehkä ensi perjantaisen tärkeän työhaastattelun pitäjä istuikin aivan takanani ja sai aivan väärän kuvan minusta. Mokasinko taas kaiken puhumalla?

Yksi syy suomalaisten hiljaisuuteen on kaiketi häpeä. Ja tunne siitä, että ketään ei kuitenkaan kiinnosta kuunnella. Media ei käytä varsinaisesti tätä hyväkseen, tuki kenenkään suita, mutta hyötyy tästä. Kun meillä ei ole puhuttuja tarinoita, me haluamme lukea tai kuulla niitä lehdistä ja televisiosta.

Jos suomalaiset puhuvat, on keskustelu supinaa pienissä piireissä, ei yleisillä paikoilla käytävää keskustelua. Joskus hiljaisuus on toki kultaakin kalliimpaa. Mutta se on myös merkki siitä, että meillä on yhä vähemmän enää mitään omaa sanottavaa.

R:

*(hauska) oivallus, ehkä on noin.
*vähän jään miettimään, mikä on pointtisi - toisaalta hiljaisuus tulee esille monessa kohtaa, mutta varsinainen koukku puuttuu - väännätkö väkisin?:)
*teksti oikeakielistä ja sujuvaa

Aikakauslehtikolumni

Vuoden ympäri muovipussissa

Niin moni asia on tehty helpottamaan nykyihmisen elämää. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii tee-se-itse-autotalli, autoteltta, pressukatos, you name it. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Meidän perhe on kodinmuotitietoinen. Teeveen evoluutio kulki tavallisista töllöttimistä laajakulmaisiin nurkkajumaliin ja lopulta taulutelevisioihin, me kuljimme perässä. Tallentava digiboksi hankittiin jo analogisten lähetysten aikana – eli aikaansa edellä. Sitten tuli lämpöpumppu ja ajamista helpottava navigaattori. Kaminakin vaihdettiin isompaan. Lopulta, kun talon sisältä ei löytynyt enää moitittavaa, mentiin ulos.

Kuten monessa muussakaan taloudessa, autotalliimme ei mahdu autoa. Päätimme rakentaa vanhoille saabeille pressukatoksen, jossa autoa voi ranklata sateellakin. Ja onhan se kätevää kun talvella ei tarvitse kaivaa autoa lumesta joka aamu.

Katoksen kokoamiseen tarvittiin koko perheen voimat, asennettiinhan pihalle jättikokoista leijaa. Onneksi isä on varustettu insinöörikoulutuksella ja jonkinlaisilla organisointitaidoilla. Seinäpressua yritettiin katoksi ja toisinpäin. Ruuvit olivat vähän hukassa eikä oikea reikä koskaan ollut oikean tarranauhan kohdalla. Pienistä vastoinkäymisistä ja ”valmistusvirheistä” huolimatta ponnistelua seuraisi kuitenkin arkena helpotusnirvana.

Lopulta katos nousi. Sen viereen nousi myös toinen. Oikeasta se toinen nousi ensimmäisen taakse, eikä siihen ajettu autoa kertaakaan. Siitä tuli autotallin jatke, pihaverstas.

Katos on ihan kätsy. Tosin autosta pitää usein jäädä pois juuri ennen sitä – kuskin kohteliaisuutta varmaan. Ajokista poistuminen teltan sisällä tuntuu kuitenkin minusta joskus hieman ahtaalta.

Pressu rapistui vuodessa. Sama mikä kasvihuoneelle kävi kymmenessä vuodessa. Tuuli repi kiinnikkeet irti ja tallia vahvistettiin naruin. Mutta ihan hyvä se sitten taas oli.

Tänään talli vahvistettiin metallitangoilla ja entisiä vähän hitsailtiin, kun lumi oli taivuttanut ne ruville. Nuori kuski saa jatkossa vähän varoa, ettei täräytä auton nokkaa vahvistusrakenteisiin – ihan hyvä siitä kuitenkin tuli.

Katoksen vierellä on metrin korkuinen kasa lunta, joka lienee huidottu vähitellen tallin katolta alas. Hyötyliikunnastahan se käy – eipähän ainakaan tarvitse tehdä samaa* autolle.

Räiskyn kommentit: kodinmuotitietoinen - mikä mainio sana

*tässä kohtaa oli kysymysmerkki

noin puoleen väliin juttua tekstissä on vahva imu, tarinaa ahmii -> sitten kaipaisi jotain kliimaksia, nyt loppupuoli jää jotenkin kiltiksi

erittäin sujuvaa ja helppolukuista tekstiä

Tuomo tais yhtyä tuohon lössähtäneeseen lopetukseen.

Todellisen antimaterialistin tarina.

Häiritseekö ketään muuta, että navigaattori on laskettu talon sisäisiin puutteisiin?

Ideoita ajatuksen kirkastamiseen otetaan vastaan..

Kolumni

Viimeiset mohikaanit

Olen täysin vakuuttunut, että mikäli nykykansa jaettaisiin intiaaniheimoihin, saisivat enemmistön läntisen vuoriseudun keräilijät. Ainut vaan, että karujen, riistattomien preerioiden tilalla on nykyisin neliökilomet­reittäin lihatiskejä notkuvia supermarketteja.

Oikeastaan keräilyäkin on kahdenlaista. Olen nimennyt karkeasti kaksi alalajia. Lo­pullinen keräily saavuttaa kliimaksinsa siinä vai­heessa, kun kokoelman viimeinenkin palanen on paikallaan. Hyvinä esimerkkeinä ovat muinoin purukumeista kerätyt Gladiator-tarrat ja pääsiäismunien teemayllätykset, kuten käsittämättömän herttainen kilpikonnaperhe. Myöskään täydellisen aterinsarjan tuottamaa täydellisyydentunnetta ei tule vähätellä.

Toinen keräilyn lajike on puolestaan loputon keräily, joka on nimensä mukaisesti suhteellisen pit­käaikainen harrastus. Tähän kategoriaan kuuluvat esimerkiksi kokemukset, Kanarialta kannetut simpukat, vanhat elokuvaliput (paitsi jos liput siirtyvät tulevaisuudessa sähköiseen muotoon) ja minun tapauksessani esimerkiksi juhlakakkujen päälle aseteltavat hääpari­figuurit.

Olen tullut siihen tulokseen, että kumuloimiseen taipuvalle ihmisluonteelle on kaksi pääasiallista syytä. Ensimmäinen on se, että uskon vankasti haalimisen hedonistiseen vaikutuk­seen ja on­nellisuutta lisäävään voimaan. Sehän on kuin elämänmakuinen versio palapelistä, Tetriksestä ja Muuttuvasta laby­rintista – kaikista yhtäaikaa.

Toinen syy alituiseen noukkimiseen on eloonjäämisen turvaaminen. Materian haaliminen on ihmiselle luontainen taipumus. Tähän olen päätynyt erityisesti sen vuoksi, että hämmentävän usein näen unia keräilystä. Uskon vahvasti ansioituneen psykologi Antti Revonsuon teoriaan, jonka mukaan harjoittelemme unissamme eloonjäämisen kannalta vält­tämättömiä taitoja.

Mikäli asunnosta löytyy täydellinen sarja Fiskarsin kalaveitsiä ja 15 eri pasta­laatua, on elämä varmasti jokseenkin turvattua.

Koska useiden elämänlaatua mittaavien tutkimusten mukaan sekä onnellisuus että turvallisuus keik­kuvat listan kärkisijoilla (Nielsenin kuluttajapaneelitutkimus; 2004, 2006, 2007, 2017), ei voi kuin kehottaa keräilemään.

• Intiaaniheimot on hauska oivallus
• Muutama stilisointi, homma ok
• Sopisi melko moneen välineeseen
• Tätä olisi lukenut mielellään pidempäänkin!

Kolumni

(Oon sitten korjannut alkukappaleiden kirjotusvirheet. Ei sitä voi aina hiffata että "velvollisuutena yhteiskunnalle" toimii paremmin "yhteiskunnallisena velvollisuutena":P )

Kansalaisvelvollisuus vai palvelus itselle?

Naistenlehden lukija, keski-ikäinen nainen, kirjoitti suhteestaan urheiluun. Hän sanoi kokeneensa kuntosalilla käynnin jo vuosikymmenet yhteiskunnallisena velvollisuutena.

Kirjoittajan mielestä valtion verorahat säästyvät ja sairaseläkkeelle jäämisen riski pienenee kun työssäkäyvät kansalaiset urheilevat säännöllisesti viikoittain. Kuntoilun aiheuttama ahdistus on pieni hinta yhteiskunnan hyvinvoinnista.

Naisen asenne liikuntaa kohtaan muistuttaa peruskoulussa potemaani asenneongelmaa koululiikuntaa kohtaan. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä ideaa on kilpailla siitä, kuka ponnistaa pisimmälle pituushypyssä tai juoksee nopeiten kentän ympäri. Olen saanut pallon useammin päähäni kuin maaliin. *

Asenteeni liikuntaa kohtaan kuitenkin kääntyi päälaelleen löydettyäni tanssiharrastuksen. Kerrankin löysin lajin, jossa olen lahjakas ja joka tuottaa onnistumisen tunteen.

Tanssitunneilla tunnen olevani aidoimmillani. Toisin kuin koululiikunnan suhteen, kukaan ei pakota minua tanssitunnille. Se ei ole velvollisuuteen perustuvaa pakkoliikuntaa vaan vapaaehtoinen, rentouttava harrastus.

Väkisin suoritettu liikunta stressaa siinä, missä mikä tahansa muukin velvollisuus. Masentunut kansalainen se vasta onkin riesa yhteiskunnallemme. Vaurio kansantaloudelle.

Tuoreiden, terveyttä koskevien tutkimusten mukaan säännöllinen liikunta purkaa stressiä. Asiantuntijoiden mukaan liikuntaa tulisi harrastaa parin tunnin välein, esimerkiksi kotiaskareiden parissa. Pari tuntia kuntosalilla viikoittain ei riitä pitämään peruskuntoa yllä. Varsinkin jos loppuilta kuluu tietokoneen äärellä.

Hyötyliikunta, esimerkiksi auton vaihtaminen pyörään tai pihan lumityöt, ajaa saman asian kuin parin tunnin viikottainen hikoilu kuntosalilla. Ja on vielä tehokkaampaakin.

Toivon, että kansalaisvelvollisuuttaan omien sanojensa mukaan toteuttava nainen uskaltautuu jättämään tutun kuntosalin taakseen, karistaa ennakkoluuloisen asenteensa maton alle ja rohkenee kokeilemaan uusia lajeja.

Vain ennakkoluulottomalla kokeilulla voi löytää itselleen sopivan urheilumuodon, joka saa posket punaiseksi ja mielen lumihiutaleen kevyeksi.

Itselleni tanssitunti on pala aurinkoa talven keskellä. Eteläamerikkalaisen musiikin rytmit huuhtovat arjen stressin pois. Olen löytänyt velvollisuuksien keskeltä mahdollisuuden.


* hauskasti sanotttu-> tästä ajatuksesta olisi ehkä kannattanut aloittaa; nykyinenkin toimii ihan hyvin.

*kappaleet lyhentyneet, ajatus selkiytynyt

* hyväntuulinen tarina, sopii naistenlehteen